Prosessi Called Äitiys

Prosessi Called Äitiys

Jotkut lapsettomat pelkäävät perheenlisäystä, koska he uskovat muuttuvansa ”äideiksi”. Tällä sanalla kun on kaksi kaikua: kaunis ja lämmin nainen vs. mussukkansa poskelta räkäklimpin puhtaaksi nuoleva friikki.

Se on oikeastaan aika huvittavaa. Siis äitiyden prosessi ja polku. Se on täysin selkeästi nähtävillä, jokainen kulkee saman polun. Miten siinä reagoi ja toimii, tekee siitä yksilöllisen.

Sinkku tai lapseton istuu lapsiperheen sohvalle varovaisesti, koska ajatteli nähneensä siinä ”likaa”. Ehkä lapsi oli käyttänyt sohvaa ruokalappunaan, ehkä ei. Hän katselee lasten menoa jännittynyt hymy huulillaan, eikä osaa jutella heille mitään. Heittäytyminen on mahdotonta, koska eihän aikuinen ihminen voi olla höhlä. Kaikki mahdolliset räkäisestä nokasta likaisiin sormiin oksettaa häntä.

Sitten eräänä päivänä hän sikiää. Nyt hän on äiti ja hänellä on aivan ihana vauva. Nyt luulisi hänen olevan valmis kohtaamaan lapsiperheen, mutta ei. Hän näkee isommat lapset tautipesäkkeinä, jotka saattavat saastuttaa hänen pienokaisensa. Tai sählätessään tökätä tätä sormella silmään. Sotkun lisäksi hän näkee bakteereja ja viruksia, sekä huonosti käyttäytyviä lapsia. Minä en koskaan antaisi lapseni tehdä noin -ajatukset juoksevat hänen päässään. Ja se meteli, voi se meteli. Ei meillä vain koskaan…

Yeah… Just wait and see.

Sitten hän saa lisää lapsia. Meteliä on. Sotkua on. Hermoja raastavista yrityksistä huolimatta hän ei vain kerkeä siivoamaan jokaista sormea. Hän ei ehdikään estämään taiteilijaa työssään. Homma ei olekaan niin helppoa. Lapsi saattaa toisinaan sählätä, eikä vaikene, vaikka hän kuinka sanoo ”hys”. (YLLÄRI!)

Joku kaunis päivä hän istuu alas ja tajuaa, mitä se pari vuotta sitten kaverin kasvoilla ollut hymy tarkoitti. Silloin, kun juteltiin siitä, mitä meillä ”ei todellakaan tule tapahtumaan”.

Ehdottomasti, määritä tavoitteesi. Ehdottomasti, yritä pitää tärkeistä kiinni. Ehdottomasti, muista hengittää. Ehdottomasti… Onko monikaan asia oikeasti ehdoton?

Joskus on vain osattava antaa anteeksi itselleen. Ehkä sen tajuaa vasta sitten, kun kohtaa lapsettoman tai ensimmäistään odottavan. Silloin näkee itsensä x vuotta sitten – ja tajuaa, kuinka pitkälle on jo päässyt.

Saatat pitää myös

4 kommenttia

  1. Hauska kirjoitus! Muistan itse monesti ajatelleen ennen omaa lasta ”minä en ainakaan sitten…” tai ”minun lapseni ei kyllä…” eipä. Monet kerrat olen sanani joutunut syömään jo, vaikka vasta puolitoistavuotta äitiyttä takana. Eli paljon on vielä edessä! 😀

    1. Itse kukin joutuu sanansa syömään… 😉 Mutta kaikilla on varmasti myös jotain sellaista, mistä on tosissaan pitänyt kiinni.Tasapainoilua 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *